Olemme laskevalla käyrällä kansallisen TKI-rahoituksen osalta. Hallitus on linjannut julkisen tutkimusrahoituksen uudet suuntaviivat ja kehottanut jatkossa hakemaan enemmän euroja H2020–ohjelmasta. Kaikilta osin ei ole selvää, millä keinoilla nuo Brysselin eurot haetaan Suomeen. Tekes / EU:n tutkimus- ja innovaatio-ohjelmat (EUTI) on analysoinut Suomen aiempaa menestystä. Seitsemännessä puiteohjelmassa (2007-2013) putosimme laskevalle käyrälle EU-tutkimusrahoituksessa. Horisontti 2020-ohjelma käynnistyi viime vuonna ja ensimmäiset merkit ovat huolestuttavia. Suomen menestyminen on nippa nappa koko EU:n keskiarvon tuntumassa.
EU:n tutkimusrahoitus ei ole sitä varten, että sillä yksioikoisesti korvattaisiin vähentyvää kansallista tutkimusrahoitusta jäsenvaltioissa. Jos tällainen ajattelutapa laajemmin lisääntyisi Euroopassa, en uskalla kuvitella mitä siitä syntyisi. Kärjistäen voisi todeta, että H2020-ohjelma on maataloustukiin tai aluerahastoihin verrattuna pieni (alle 80 miljardia euroa), mutta erittäin strateginen yhteiseurooppalainen panostus jäsenvaltioissa tehtävän TKI-toiminnan lisäksi. Sen tarkoitus on palvella yleistä eurooppalaista hyvää: H2020 on osa EU2020-strategian toteutusta, jossa isoina tavoitteina on erityisesti huolehtia kilpailukyvystä ja työllisyydestä, ilmastonmuutokseen ja energiahaasteisiin vastaamisesta ja köyhyyden poistamisesta Euroopassa – TKI-toiminnan avulla, siis pitkäjänteisesti.
Väännetään vielä kertaalleen rautalangasta: asiakkaan tarpeet on kuvattu EU2020-strategiassa. Kyse on kokonaisvaltaisesta maailmanparantamisesta, jossa EU:n instituutiot ja viime kädessä eurooppalaiset kansalaiset ja veronmaksajat ovat asiakkaita, ja H2020 on väline jolla komissio hankkii EU:lle eväitä maailmanparannukseen. Jos taas katsotaan asiaa Suomen näkökulmasta, niin H2020-rahoituksella voidaan täydentää, mutta ei korvata Suomessa tehtävää TKI-työtä. Onko niin, että tällä hetkellä rajoitamme ajatteluamme tarkastelemalla ja mittaamalla asioita lyhyellä tähtäimellä yksittäisen toimijan näkökulmasta, kun pitäisi miettiä asioita innovaatio-ekosysteemimme näkökulmasta, tulevaisuutta rakentaen?
Nyt tarvitaan korjausliike. Ensimmäinen korjaava askel olisi integroida H2020 entistä paremmin kotimaisten julkisten rahoittajaorganisaatioiden tarjoamaan ja ohjelmiin. Tällainen askel edistäisi eri toimijoiden vuorovaikutusta ja yhteistyön kehittymistä kaiken kaikkiaan, ei ainoastaan suhteessa H2020-ohjelmaan. Tavoitteiksi tulisikin synnyttää arvoverkkoja kansallisten kärkihankkeiden edistämiseksi. Vai olisiko meillä näköpiirissä joku muu hyvä vaihtoehto? Toinen askel olisi miettiä teknologia-infroille konkreettiset rahoitusmallit. Tarvitsemme aivan välttämättä PPP (Public Private Partnership)-investointeja sellaisiin yhteiskäyttöisiin kokeilu-, pilotointi- ja demonstrointialustoihin, jotka tukevat kansallisia kärkihankkeitamme. Jos suomalaisilla TKI-toimijoilla ei ole tarjottavaa näiltä osin, emme myöskään pääse mukaan niihin H2020-konsortioihin, joissa kehitetään valmiuksia esimerkiksi uuden valmistavan teollisuuden varalle. EU-tasolla tehdään paraikaa ns. teknologia-infrastruktuurikartoitusta, jossa tarkastelukriteereinä ovat erilaisten pilotointi- ja demoalustojen yhteisomistus ja käyttö sekä erityisesti pk-yritysten pääsy näihin kokeilualustoihin. Ruotsissa tällainen kartoitus on tehty 2013-2014. Nyt alkaisi olla kiire tehdä vastaava kartoitus myös Suomessa.
Lyhyemmällä aikajänteellä ja taktisessa mielessä H2020:n pilarinäkökulma on se, mihin erilaisten tutkimusorganisaatioiden ja yritysten pitää käytännössä kiinnittää huomionsa. Kun kansallisessa keskustelussa ja julkisissa tehostamistoimenpiteissä suunnitellaan H2020-osallistumisia, on hyvä mennä raekoossa vähintäänkin pilaritasolle: eri pilareissa keskitytään erilaisiin EU-tason tavoitteisiin ja pilareiden eurojen jaossa pätevät hyvinkin erilaiset taktiikat. Missä määrin Suomi tavoittelee tiedettä (yksittäiset huippututkijat yliopistoissa), kilpailukykyä (teolliset arvoketjut) tai yhteiskunnallisiin haasteisiin vastaamista (ilmasto, energia, luonnonvarat, liikenne, terveys, turvallisuus)? Miten Suomen tavoitteet ja suhteelliset panostukset linjataan ja toteutetaan?
Suomen riskinä on, että usko TKI-toiminnan hyödyllisyyteen saattaa entisestään heiketä. Riskitekijänä voidaan nähdä sekin, jos Euroopan ja Suomen innovaatiopolitiikat eivät tue toisiaan. Innovaatiojärjestelmässämme käynnissä olevat rakennemuutokset haastavat uudenlaisiin toimintakonsepteihin, mutta mitä jos emme onnistukaan luomaan toimivia yhteistyömekanismeja ja roolituksia yliopistojen, tutkimuslaitosten, ammattikorkeakoulujen ja yritysten kesken? Mitä, jos emme pärjääkään H2020-kilpailussa?
EU-tutkimusyhteistyölle asetettavan kansallisen tavoitetason pitää perustua rehellisen analyysiin ja matematiikan ymmärrykseen. Opetus- ja kulttuuriministeriön vuonna 2014 teettämän selvityksen mukaan kansallisen vastinrahoituksen tarpeen arvioidaan kasvavan kaudella 2014-2020. Jos hallitusohjelman TKI-rahoituksen leikkaukset pitää kuroa umpeen H2020:sta, niin on hyvä tunnistaa tähän liittyvä paradoksi: H2020 rahoittaa projektitasolla ainoastaan noin 2/3 tutkimusorganisaation todellisista kustannuksista. Loput pitää rahoittaa viime kädessä kansallisella panostuksella. Siis niillä kansallisilla resursseilla, joita meille jää käyttöömme viimeaikaisten leikkausten jälkeen. Tämän ymmärtäminen on ollut tuskallisen puutteellista suomalaisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. H2020-projektirahoituksen kotiuttaminen Suomeen ei myöskään onnistu ilman tehokasta, proaktiivista vaikuttamistyötä. Tämä tarkoittaa, että meillä on tarpeeksi selkeä kansallinen visio, joka on sovitettavissa EU-tason visioon ja että olemme oikeasti mukana kun yhteisistä tavoitteista ja keinosta sovitaan Brysselin pöydissä. Tämä taas ei onnistu ilman riittävää resursointia ja kompetenssien kehittämistä niin tutkimusorganisaatioissa, julkishallinnossa kuin elinkeinoelämässäkin.
Pyyteetön maailmanparantaminen on meille todellinen keino säilyä hengissä vähänkään pidemmällä tähtäimellä.
