Vaikka valtakunnallinen ja kunnallinen vanhuspolitiikkamme korostaa, että ikäihmisen paras paikka on koti, valitettavan monen ikäihmisen viimeisten vuosien koti muuttuu yllättäen pelkäksi ”asunnoksi”, josta puuttuu kodin muistoihin ja merkityksiin liittyvä henki. Ikäteknologian suunnittelussa on syytä aina kysyä ikäihmisten omaa mielipidettä. Olisiko nyt aika pystyttää ikääntyvien idealiike?
Kun erilaiset toiminnanvajavuudet pakottavat ikäihmisen muuttamaan esteettömään ja tuettuun, usein pieneenkin asuntoon, valinnan ”sijoituspaikasta” ja sen kalustuksesta tekee usein joku toinen, pahimmassa tapauksessa joku ventovieras. Siinä myllerryksessä ikäihminen kokee helposti olevansa eksyksissä, sillä eikö paikkaan kuulumisen tunne synny juuri omasta elämänhistoriasta ja kodin esineissä olevista merkityksistä ja muistoista?
Hilkka on asunut samassa kaupunginosassa koko ikänsä. Oma synnyinkoti on kilometrin päässä, ja tässä talossa on vierähtänyt jo yli 40 vuotta. Näissä huoneissa ja kalusteissa on elämän jälki. Piirongit ja tuolit viestivät matkan varrella koetuista tapahtumista. Niissä on suvun ja Hilkan perintö ja identiteetti. Silkinkiiltäviksi hioutuneista sohvakaluston käsinojien koristeista on saanut nauttia monta sukupolvea. Astiakaapin osat lakattiin yhdessä puolison kanssa. Mutta nyt on tullut aika muuttaa tästä kodista pois. Muutto olisi vaikea. Irtirepäisy suuremmasta pienempään, tutusta tuntemattomaan, omasta rauhasta toisten silmien alle hoivakotiin tai palvelutaloon. Omasta tahdosta ja omista rakkaista tavaroista irti päästäen, toisten päätösvallan alle? Toisaalta yksin kotona asuminen ottaa voimille. Ei ainoastaan fyysisesti, vaan henkisestikin, sillä yksinäisyys lyö kasvoille. Kotihoitajan käynnit, vaikkakin kolme kertaa päivässä ”maksimaalisen tuen turvaamiseksi” eivät ole helpottaneet tarvetta rupatella jonkun kanssa, kahvitella ja kertoilla omaan elämään liittyvistä muistoista. Yhdessä jakamisesta oman kahvipöydän ääressä tulisi hyvä mieli.
Alli Wiherheimo, Kotiliesi-lehden ensimmäinen päätoimittaja, on sanonut, että koti ei ole paikka vaan voima. Koti on se turvasatama, jonne on palattu maailman myrskytuulten alta. Monelle ikäihmiselle oma koti on pysynyt samassa osoitteessa samojen kalusteiden ja tavaroiden kaunistamana vuosikymmenten ajan. Näihin huolella säästettyihin ja hankittuihin huonekaluihin ja koriste-esineisiin on kaiverrettu ikäihmisen muisti, elämänhistoria, arvomaailma ja kuuluminen: perintöhuonekalut, puolison kädentaitojen tuotokset sekä hää- ja merkkipäivälahjat. Miten koskaan voisi päättää, mikä otettaisiin tässä viimeisessä muutossa mukaan ja mikä jätettäisiin kuormasta pois? Kuinka oma minuus ylipäätään voisi mahtua tai tulla julki hoitokodin pienessä huoneessa?
Jean Rouaud kirjoittaa romaanissaan Kunnian kentät (1990, suom. Annikki Suni) tilanteesta, jossa hänen isoäitinsä muutti eteläranskalaisesta suuresta talosta pieneen asuntoon: ”Kolmentoista huoneen supistaminen kahteen vaati julmaa valikointia, piti erota elämän aikana kerääntyneistä tavaroista mutta myös aikaisempien polvien perinnöstä: se ei ollut vain askeesia vaan myös muistin typistämistä. Silti juuri menneisyyden muistoksi isoäiti oli halunnut säilyttää pari arvotonta esinettä. Erityisen sitkeästi hän piti kiinni kookkaasta ompelupöydästä, jonka laatikoihin ei mahtunut paljon mitään. Enemmän hyötyä olisi ollut saman tilan vievästä kauniista punaruskeasta kirjakaapista, jonka ovissa oli soikeat lasit. Mutta ompelupöytä edusti isoäidin äitiä, äitiä, häntä itseään ja kaikkia suvun ahkeria naisia – se oli muistopatsas.”
Ikäihmisen hyvinvointiteknologian suunnittelun tulisi olla 90 % elämän pohtimista
Ikäihmisen asumista voidaan tukea teknologian avulla monin tavoin. Nyt jo voidaan tuottaa innovatiivisia ja vastuullisia ratkaisuja esimerkiksi lämpöviihtyvyyteen ja valaistukseen sekä ihmisen fyysisen ja kognitiivisen toimintakyvyn muutosten seurantaan kotiolosuhteissa. Mutta voisiko teknologia mahdollistaa myös vanhan, muistojen kodin hengen luomisen uuteen asuntoon? Voisiko tekoäly vaikka aistia asukkaan tunnetilaa ja tarjota ”kodikkuutta” silloin kun asukas on apealla mielellä tai ahdistunut? Ja mitä tuo tarjonta olisi? Muistisairaan ahdistuneisuutta on tutkimusten mukaan pystytty lieventämään hajuaistimusten ja musiikin avulla. Tietyt hajut ja tietynlainen musiikki rauhoittavat ja auttavat nukahtamaan. Samoin oman kodin maisemat, virtuaalisestikin tuotetut, voisivat todennäköisesti rauhoittaa muistisairasta. Mutta jos ihminen on muistiltaan terve, mahdollistaisiko virtuaalitodellisuus luontevan palaamisen vanhan kodin tunnelmaan ja muistoihin? Ihanaa olisi varmasti vaeltaa virtuaalisesti omassa puutarhassa, kuulla lintujen ja mehiläisten äänet ja aistia ruusujen tuoksu. Ainakin teknologia voisi tarjota uudenlaisen yhteydenpidon ystäviin ja sukulaisiin. Yhdessä tekoälyn kanssa virtuaalitodellisuus saattaisi mahdollistaa eletyn elämän muistelun rikkaalla tavalla yhdessä toisten kanssa, vaikkapa siellä puutarhassa, ja tuoda sillä tavalla kodin hengen uuteenkin asuntoon.
Yksi ”kodin henkeen” liittyvä tekijä on turvateknologian asentaminen ikäihmisen kotiin. VTT:n ja Oulun yliopiston yhteisen Tutunko-hankkeen (Turvallisuuden Tunne Kotona) tuloksissa todettiin, että teknologian avulla voidaan vahvistaa turvallisuuden tunnetta kotona monella eri alueella. Erilaisten valvonta- tai seurantalaitteiden asennuksessa on kuitenkin hyvä muistaa, että koti tulisi säilyttää kotina ilman, että ikäihmisen asunnosta kehkeytyy ”virtuaalisairaala” tai ”valvontapiste”, jonne on ”laillistettu sisäänpääsy” erilaisilla hoidollisilla taustoilla varustetuilla ventovierailla.
Ikäihmisen hyvinvointiteknologian suunnittelun tulisi olla 90 % elämän pohtimista. Kodin, olipa se sitten palveluasunto tai itse rakennettu talo, tulisi mahdollistaa ikäihmisen itsemääräämisoikeuden, elämänhallinnan ja kuuluvuuden tunteen lisäksi kauneushyvinvointi: että kodin estetiikka on harmoniassa omien kauneustoiveiden kanssa. Monille tämä tunne syntyy subjektiivisesti koetusta kodin esineistön kauneudesta ja sitä kautta kodin hengestä. Tietokoneen keskusyksikön päälle aseteltu pitsiliina ikäihmisen kodissa kertoo yrityksestä vähentää ristiriitaa oman kauneuskäsityksen ja laitteen ulkoisen olemuksen välillä. Tällä saattaa olla yllättävänkin suuri merkitys teknologian hyväksyttävyydelle.
Ikäteknologian suunnittelussa on syytä aina kysyä ikäihmisten omaa mielipidettä. VTT toteutti kymmenen vuotta sitten ikääntyvien idealiikkeen, jossa pohdittiin yhdessä 750 eri puolilla Suomea asuvan ikäihmisen kanssa matkapuhelimen erilaisia käyttömahdollisuuksia. Tuossa niin tutkijoita kuin osallistujia voimaannuttavassa hankkeessa aktiiviset ikäihmiset tuottivat huikeat yli 4 500 hyödyllistä, hauskaa ja lennokastakin ideaa matkapuhelimen hyödyntämiseksi. Ideat koottiin kaikille avoimeen tietopankkiin, josta niitä on hyödynnetty erilaisissa kehittämishankkeissa.
Kymmenessä vuodessa teknologiakehitys on edennyt valtavin harppauksin, ja uusia, hyvää asumista ja hyvää elämää tukevia teknologioita on tarjolla. Olisiko nyt aika pystyttää ikääntyvien idealiike uudelleen unelmien kodin merkeissä?
